Voiko elämää todella muuttaa täysin toisenlaiseksi, vaikka lähtökohdat olisivat kuinka karut?

Sitä olisi ollut vaikea uskoa todeksi silloin, kun olin niin syvällä kuopan pohjassa, etten nähnyt pilkahdustakaan valosta.

Jokainen yritys ryömiä ylös sai maan murenemaan alla ja pudotti pimeyteen takaisin.

Silloin mietin, tätäkö elämä aina on?

–

Kului vuosia. Vaikka hetkellisesti elämä tuntui kohtelevan hellemmin ja tarjoavan rankkasateiden sijaan auringonpaistetta, törmäsin lopulta aina samoihin ongelmiin.

Asioihin, joita yritin välttää ja joihin toivoin muutosta. 

Kun jälleen vajosin vastoinkäymisten virtaan ja tutuksi tullut kuoppa kutsui ties monettako kertaa, ymmärsin, että sille oli oltava jokin syy.

Ei elämä voinut olla jatkuvaa kamppailua. Jonkin oli muututtava.

–

Olin aina etsinyt avaimia muutokseen ulkopuoleltani. 

Aikani kuopassa vietettyä kuitenkin ymmärsin, että avaimet asioiden muuttamiseen eivät löytyisi ulkopuolelta. Ne olivat jossain paljon lähempänä. 

Minussa itsessäni.

Vain minä voisin muuttaa oman elämäni ja sen, että tulevaisuus olisi toisenlainen.

Sellainen, mistä olin todellisuudessa haaveillut.

–

On selvää, että omalta elämänpolulta voi poimia matkaan kullanarvoisia ihmisiä, maata mullistavia kokemuksia ja ainutlaatuisia asioita - niitä on paljon.

Kivikko kutsuu kuitenkin aina lopulta, jos odottaa pysyvää onnellisuutta luovuttamalla avaimet ulkopuolelle.

Sillä tie pysyvään muutokseen lähtee itsestä.

–

Kun on valmis ottamaan sisältään löytyvät avaimet käyttöönsä, elämä muuttuu - niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Kaikki alkaa loksahdella kummasti paikoilleen ja elämä näyttää parhaat puolensa.

Sinä saat sen, mistä olet aina haaveillut.

Ja lupaan, kuopassa vietetty aika on ollut sen arvoista!