Oli aika, jolloin en uskonut todelliseen rakkauteen – en ainakaan omalla kohdallani.

Minulle rakkaus oli näyttäytynyt vuolaasti virtaavina valheina, petollisena pettämisenä ja satuttavina sanoina. Se oli ollut väkivaltaa, jonka vaivattomuus vaimensi vuosien saatossa omanrvontuntoni puhtaaseen nollaan.

En halunnut rakkautta – en siinä muodossa kuin sen silloin tunsin.

Vielä muutamia vuosia sitten katsoin ohikulkevia pariskuntia haikeana. 

Sydäntäni vihlaisi – ja syvältä. 

Näin jatkuvasti ympärilläni sitä, mitä ajattelin etten koskaan itse tulisi saamaan. Jotain, mitä olin koko elämäni halunnut niin kipeästi: Hellyyttä. Hyväksyntää. 

Sen sijaan olin aina kokenut olevani vääränlainen ja muottiin mahtumaton. Arvottomuus näytti laskeneen ylleni pysyvän varjon, joka ei väistynyt täysin aurinkoisinakaan päivinä. 

Kun koronavuotena kolmas pitkä suhteeni päättyi, tunsin olevani täysin turta.

Halusin uskoa todelliseen rakkauteen, mutta sisimmässäni tiesin, että olin jo luopunut toivosta.

Koin, että minussa täytyi olla jokin perustavanlaatuinen vika. Lapsuudesta alitajuntaani iskostunut uskomus vahvistui entisestään, ja näin vanhempieni kasvot mielessäni: 

"Vika on sinussa. Sinua on vaikea rakastaa."

Tuo totuudeksi alitajuntani sopukoihin asettunut uskomus oli seurannut mukanani aina. Se oli tehnyt pysyvän kodin – ja vaikutti tiedostamatta minussa ohjaavana voimana.

Olin perheen viidestä lapsesta vanhin – ja vaikein.

Se, joka halusi kaikkein kipeimmin aggressiivisen alkoholisti-isäni lopettavan juomisen, jotta perheemme voisi olla onnellinen.

Se, joka repi sanallisesti perheidyllimme kulissit repaleiksi ja kailotti kotioloissa ääneen totuuden:

"Jos tuo yksi lopettaisi juomisen, kaikki olisi paremmin! Vihaan sitä!"

Jos joku olisi kertonut minulle jo vuosia aiemmin, miten paljon alitajunta ohjaa elämäämme (95%), elämäntarinani olisi todennäköisesti toisenlainen tänä päivänä. 

Havahduin asiaan kuitenkin vasta kolmea kivuliasta parisuhdetta ja lukemattomia Tinder-treffejä myöhemmin – johon kului tarkkaan ottaen yli 15 vuotta. 

Aiemmin en ollut ymmärtänyt miksi.  

Miksi sama kaava jatkuvasti toistuu kohdallani?

Miksi en löydä ketään, joka oikeasti arvostaisi ja rakastaisi minua juuri sillä tavalla kuin haluan?

Miksi niin moni saa kokea todellisen rakkauden, mutta minun kohdallani se tuntuu mahdottomalta?

Manifestointiin ja aivojen toimintaan syventyminen toi vastauksen:

Koska alitajuiset mallisi määrittävät suunnan.

Ne saavat sinut tekemään tietynlaisia valintoja, tuntemaan tietyllä tavalla tiettyjen ihmisten kohdalla. Ne kuljettavat sinua kohti tietä, jota et välttämättä itse haluaisi kulkea...

...mutta kuljet silti, koska alitajunnassasi pyörii aivan vääränlainen ohjelma.

Tänä päivänä hymyilen. 

Hymyilen, koska tiedän, mitä todellinen rakkaus on.

Se on juuri sitä, mitä nykyisessä parisuhteessani koen... Sitä, mitä nykyinen kumppanini saa minut tuntemaan ja mitä hän minulle antaa.

Hän rakastaa ja arvostaa minua juuri sellaisena kuin olen – ja juuri siksi.

Ilman manifestointia ja alitajuntani uudelleenohjelmointia siihen olisi voinut kulua toiset 15 vuotta. 

Siksi haluan sanoa sinulle tänään:

Älä hukkaa aikaasi. Älä anna alitajuntasi viedä sinua väärään suuntaan.

Taustoistasi ja kokemuksistasi huolimatta sinä voit todellakin saada kaiken sen, mistä haaveilet.

Kyllä, se vaatii työtä, mutta se työ on kaiken sen arvoista.

Ja halutessasi minä autan sinua siinä.